Jotta sivuston käyttö olisi sinulle sujuvaa ja mainokset kiinnostavia, Sanoma yhteistyökumppaneineen käyttää evästeitä. Jatkamalla lukemista hyväksyt evästeet. Lisätietoja
Takaisin

Voitolla työhön -blogi: Tähtäätkö liian alas?

AT Blogi 010316.jpg

Olemme nöyrä ja vaatimaton ryhmä. Me vähäuskoiset, itseämme epäilevät. Emme herkästi kurkota ammatillisiin korkeuksiin, vaan tyydymme siihen mitä saamme, koska se on turvallista ja vaivatonta. Olemme usein ahkeria, hiljaa jopa ylpeitä työstämme. Purnaamme paljon siitä, mitä meitä puuttuu, mutta emme todellisuudessa tee asialle mitään. Työnsä kunnialla hoitaminen on toki kunnianhimoa sekin – paitsi jos halajaa palavasti ihan muuta.

Me emme tohdi hakea haastavampaa työpaikkaa, vaikka sisimmässämme tiedämme pystyvämme siihen. Emme pyydä palkankorotusta tai ylennystä. Säästymme kieltävältä vastaukselta. Niin kuin se olisi pahinta, mitä ihmiselle voi tapahtua. Tämä kirjoitus on meille, jotka emme täytä koko potentiaaliamme ellei joku nappaa meitä kauluksesta ja viskaa väkisin seuraavalle tasolle.

Olen aina ollut alisuorittaja. Hain ja pääsin vaatimattomiin työpaikkoihin: hyllyttämään markettiin, siivoamaan leikkipuistoon. Jollain ihmeen kaupalla etenin marketissa kassaksi ja leikkipuistossa ohjaajaksi. En kylläkään oman kunnianhimoni vuoksi, vaan rehellisen raatamisen vuoksi. En pyytänyt itse ylennyksiä, ne annettiin minulle. Ei ole huono ominaisuus sekään, olla perinteinen puurtaja. Mutta puurtajan eteneminen on aina ylemmän käsissä, ajatuksen hänen ansioistaan täytyy pälkähtää jonkun muun päähän. Rohkea riskinottaja latoo pöytään korttinsa ja katsoo miten pitkälle niillä pääsee.

Kun sain parikymppisenä työpaikan asiakaspalvelussa, jäin siihen vuosiksi. Se ei ollut unelmani, en viihtynyt siellä erityisen hyvin, eikä minulla muutenkaan ollut mitään muuta syytä työskennellä siellä kuin raha. Se kai useimpia meistä motivoi. Melko harvalla on mahdollisuus elää unelmaansa. Korjaan, melko harvalle se tarjoillaan tarjottimella.

Minä unelmoin kirjoittamisesta. Silloin ja nyt. Valvoin yön uuvuttavina tunteina haudanhiljaisessa asiakaspalvelussa ja naputtelin tekstejäni. Haaveilin, että voisin työskennellä kotona ja elättää itseni kirjoittamalla – satuilemalla tai toimittamalla. Pidin sitä yhtä todennäköisenä kuin lottovoittoa. Elämä oli perin synkkää puurtamista. Samaan aikaan isäni teki kuolemaa.

Isän poismeno pisti liikkeelle kaksi tapahtumasarjaa. Henkisen ja konkreettisen. Hän oli pitkän linjan toimittaja ja tietokirjailija. Koin tietenkin, että petin myös hänet kykenemättömyydelläni pyrkiä kohti varsinaisia tavoitteitani. En ollut onnistunut edes kunnolla kouluja käymään. Ajatus häiritsi minua niin paljon, että nytkähdin liikkeelle tyytymättömyyden transsistani ja tein jotain.

Löysin opiston, jossa opetettiin viestinnän alkeita. Opistotason koulutus on vaatimaton ja sen todennäköisin mahdollisuus työhön on onnistunut työharjoittelu. Oli suuri riski jättää kokopäivätyö vuoden opintojen vuoksi ja ryhtyä kokopäiväiseksi opiskelijaksi. Tein sen, koska sain isältäni pienen perinnön. Jos olisin hassannut sen johonkin muuhun, en olisi koskaan saanut rauhaa. Tai toista tilaisuutta vaihtaa alaa niin dramaattisesti. Näin ajattelee itsensä epäilijä. Ihminen, joka jättää aina mahdollisuutensa jonkun toisen käsiin. Vaikka sitten kuolleisiin.

Pääsin opiston ansiosta työharjoitteluun suureen naistenlehteen ja siitä eteenpäin hyvin työllistetyksi freelance-toimittajaksi. Työharjoittelussa tärkeintä todella oli se rehellinen raataminen. Sen jälkeen sain hyvin hommia pelkän viidakkopuhelimen kautta. Jälleen onnistuin välttämään aloitteen tekemisen, varsinaisen yrittämisen.

On onnenpotku, jos joku tapahtuma elämässä – positiivinen tai negatiivinen – poikii jotain hyvää. Kääntää kuvitteellista katkaisinta päässä tai auttaa eteenpäin, lähemmäs unelmaa tai tyydyttävämpää työtä. Mutta miksi minunlaisillani ihmisillä se vaatii aina tuuria tai tragedian? Voisivatko pelkät omat ajatukset ja teot tuupata samaan lopputulokseen? Olisin tietenkin voinut tehdä saman päätöksen, ottaa riskin opiskeluun, ilman isäni perintöä. Nythän tiedän, että päätös oli oikea. Se olisi vain vaatinut runsaasti enemmän rohkeutta ja vuoden verran köyhäilyä.

Olen tullut täyden ympyrän ja olen takaisin lähtöruudussa. Jälleen sen ultimaattisen unelman edessä – haluaisin julkaista kirjan. Lähetin käsikirjoituksen lähes kaikkiin kustantamoihin. Hylyt kimposivat takaisin kumiluotien lailla. Luovutin, totesin itseni huonoksi ja hautasin tekstini tietokoneen syvyyksiin. Kunnes yli vuosi käsikirjoituksen lähettämisen jälkeen minuun otti yhteyttä suuren kustantamon kustannustoimittaja. Hän ei halunnut julkaista lähettämääni käsikirjoitusta, mutta oli kovin kiinnostunut näkemään, mitä saisin aikaan hiukan erilaisessa muodossa.

Olen pyöritellyt asiaa päässäni puolisen vuotta. Keksinyt tekosyitä, miksi en ehdi tai pysty tähän nyt; sain vauvan, olen uupunut, ei ole aikaa, en kuitenkaan onnistu, ei sitä julkaista ja jos julkaistaan, ei sitä myydä. Olen kuluttanut enemmän aikaa tekosyiden keksimiseen ja murehtimiseen kuin itse käsikirjoituksen tekemiseen olisi mennyt.

Yhdysvaltain entinen Suomen suurlähettiläs Bruce Oreck on ympäristöasioihin erikoistunut juristi, menestyvä liikemies, diplomaatti ja kirjailija. Hän on ihmetellyt usein, kuinka Suomessa on niin valtavasti kiinnostavia, lahjakkaita ja ainutlaatuisia ihmisiä, mutta heidän olemassaolonsa on suuri salaisuus. Hän ihmettelee, miksi piilottelemme osaamistamme, ja mitä hyötyä ujoudesta meille on? Mitä yrittämättä jättämisellä voittaa? En todellakaan osaa vastata tähän kysymykseen. Osaatko sinä?

Voitolla työhön -blogi puntaroi työelämän eri alueita tasapuolisesti. Käsittelemme rehellisen ronskisti myös epätyypillisten työsuhteiden kuten pätkä- ja keikkatyön sekä freelancerin elämän paikoin kimuranttejakin kiemuroita. Huokaise hetkeksi, nappaa kuppi kuumaa ja liity seuraan.

 

 

 

LISÄÄ AIHEESTA

07.12.2016
VOITOLLA TYÖHÖN -BLOGI: PIENISSÄ JOULUISSA
29.11.2016
VOITOLLA TYÖHÖN -BLOGI: KUNNIOITUS KULKEE KAHTEEN SUUNTAAN
22.11.2016
VOITOLLA TYÖHÖN -BLOGI: NE TYÖELÄMÄN PIENET ILOT

Etsi työpaikkaa