Jotta sivuston käyttö olisi sinulle sujuvaa ja mainokset kiinnostavia, Sanoma yhteistyökumppaneineen käyttää evästeitä. Jatkamalla lukemista hyväksyt evästeet. Lisätietoja
Takaisin

Voitolla työhön -blogi: Toimisto on siellä, mihin kannettavasi lasket

ATblogi061016.jpg

Joka ikinen ystäväni on kateellinen siitä, että teen töitä etänä, kotoa käsin. Minun ei tarvitse lähteä tiettyyn aikaan aamulla pakkaseen tai rankkasateeseen, voin syödä lounaan kotona ja periaatteessa ottaa vaikka torkut keskellä päivää. Säästyn pikasuihkuilta, meikkaamiselta ja kamalilta kiirelähdöiltä. En joudu kestämään ärsyttäviä työkavereita, istumaan kopperossa tai mölyisessä huoneessa enkä kuluttumaan kortilla olevaa vapaa-aikaa työmatkoihin. Tämä kaikki on totta.

Omat haasteeni ovat tosiaan vähän toisenlaisia. Asun pienehkössä kaksiossa pienen poikani ja puolisoni kanssa. Työpisteeni sijaitsee olohuoneen nurkassa vanhan ompelukoneen päällä. Työergonomia on huushollissamme hervoton vitsi. Elämme ruuhkavuosien rajuinta vaihetta, töiden ollessa epävarmoja ja vaihtuvia, ja taaperoikäinen poikamme on vielä kotihoidossa. Päiväkotihakemus on vetämässä ja isi viettää lapsen kanssa päivisin sen ajan, kun minulla on töitä. Näin se siis ajatuksen tasolla menee.

Otetaanpa esimerkiksi viime perjantai. Lapsi valvoi tuttuun tapaansa yöllä pari tuntia poukkoillen pinniksessään pirtsakkana kuin pieni delfiini. Nukahdime koko konkkaronkka uudelleen joskus viiden maissa ja lapsi heräsi lopulta seitsemältä. Vääntäydyimme miehen kanssa ylös päät puuroisina ja selät särkien.

Kun iskä otti ohjat lapsen päivähoidossa, ovat aamut alkaneet venyä yhä pidemmiksi ja pidemmiksi. Väsymyksen taltuttamina tuijotamme kolmisin piirrettyjä jonkin aikaa, kunnes haukkaamme pientä aamupalaa. Isällä ja pojalla kestää aamujähmeinä uskomattoman kauan ennen kuin he raahautuvat ysin jälkeen pihalle.

Itse olisin valmis aloittamaan hommat kymmenen minuuttia heräämisen jälkeen. En kuitenkaan voi koskeakaan koneeseen ennen kuin pikku tahmanäppi on oven toisella puolella, sillä hän hyökkää koneen kimppuun kahdessa sekunnissa siitä kun se on käynnistynyt.

Perjantaina pojat eivät kuitenkaan lähteneet ulos, liekö ilma ollut heidän hienoille hipiöilleen liian tuulinen, en muista. Minä siis nappasin kannettavan kainaloon ja marssin läheiseen kirjastoon.

Kirjastossa huomasin, että lukusali oli varattu päiväkotiryhmälle, joten kasasin toimistoni lehtisaliin. Laskin kannettavan pöydälle ja kirjauduin tarvittaviin ohjelmiin, sitten yllätti kamala vessahätä. Siis ihan kaiken kattava. Kysäisin takanani istuvalta opiskelijalta, voisiko hän katsoa ihan hetken aikaa konettani, kun kipaisen nopeasti vessassa. Nuori neitonen lupautui ystävällisesti.

Olin suoriutunut takaisin työn touhuun ja päässyt kunnolla vauhtiin, kun läppäri alkoi valittaa akkuaan. Samperi, poika oli varmaan jossain vaiheessa vetäissyt johdon hiukan irti seinästä! Lehtisalissa ei toki ollut seinäpistokkeita missään näkyvillä. Lukusalissa olisi ollut, mutta se oli edelleen täynnä taaperoita. Kaipasin kipeästi kahvia ja vettä, mutta kiskalle oli turhan pitkä matka. Minulla oli kiireellinen työtehtävä, joten pakkasin taas kimpsut ja kampsut ja turvauduin 15 minuutin lainakoneeseen.

Hakkasin pää jäässä hommani loppuun, tulostin ja skannasin pari paperia. Ennakoin, että poika on varmaan pian painumassa päikkäreille, joten kiirehdin kotiin. Kotiovella huomasin jättäneeni kannettavan kirjastoon lainakoneen viereen. Kipitin samaa reittiä pikana takaisin stressitason vilistäessä vauhdilla ennätyslukemiin. Kone oli tallella.

Kotiin palatessani touhotimme vielä taaperon kanssa tunnin verran, yritin eläytyä mukaan juttuihin ja olla läsnä, mutta ajatukseni pyörivät työssä ja kiireessä. Kun poika nukahti, pääsin jatkamaan hommia. Aivoni löivät tyhjää ja työ eteni etanan lailla. Vajaan parin tunnin kuluttua napero heräsi ja sirkus jatkoi toimintaansa; seurasi vaipanvaihtoa, ruokailua, halimista, äidissä roikkumista, pukemista, piirrettyjä, raivokohtauksia, leikkiä ja vähän lisää vaipanvaihtoa.

Kaaoksen pyörteeseen katoava kämppä ei auttanut asiaa, lattialla lainehti murusia, joka puolella lojui vaatteita ja leluja, tiskikoneen mies sentään täytti painiessani pojan kanssa sohvalla. Olin niin poikki, että lähdin kundien kanssa pihalle happea haukkaamaan. Tietenkin minun olisi kannattanut jäädä näpläämään näppistä, mutta luovuuden maljastani pilkotti jo pohja.

Kun palasimme kotiin, oli minun odotettava, että poikanen painuu unilleen, ennen kuin pääsin jatkamaan töitä. Olisin tietysti voinut taas kävellä kirjastoonkin, en vain halunnut enää riskeerata mitään mokia.

Napero nukahti noin kahdeksalta, jolloin jatkoin töitä vielä reilun tunnin verran. Oma-aikani alkoi siis vähän yhdeksän jälkeen.

Virallinen työaikani päivässä on noin neljä tuntia. Jotenkin työni kestää kuitenkin päivittäin noin yhdeksästä yhdeksään. Ai niin, aamiaiseni/lounaani koostui paahtoleivästä ja murukahvista.

Voitolla työhön -blogi puntaroi työelämän eri alueita tasapuolisesti. Käsittelemme rehellisen ronskisti myös epätyypillisten työsuhteiden kuten pätkä- ja keikkatyön sekä freelancerin elämän paikoin kimuranttejakin kiemuroita. Huokaise hetkeksi, nappaa kuppi kuumaa ja liity seuraan.

 

LISÄÄ AIHEESTA

29.11.2016
VOITOLLA TYÖHÖN -BLOGI: KUNNIOITUS KULKEE KAHTEEN SUUNTAAN
22.11.2016
VOITOLLA TYÖHÖN -BLOGI: NE TYÖELÄMÄN PIENET ILOT
09.11.2016
VOITOLLA TYÖHÖN -BLOGI: KUINKA TOISEN TULOJA VOI ARVOSTELLA?

Etsi työpaikkaa